Haluamisen ja valinnan kahden tason malli

7 diaa elämänvalintojen tekemisestä:

Pidempi ja formaalimpi kirjoitus samasta aiheesta:

Valinta tilanteessa: ehdotus dispositionaalisten päämäärien logiikaksi (PDF)

Väkivallan puolesta

Väkivallan vastustaminen on johtanut siihen, että moni on hukassa sitä käyttäessään. Väkivalta on tärkeä asia ja ansaitsemme ajatella sitä selkeämmin.

Puhu väkivallasta ensin itsellesi, sitten vasta muille

Tärkein puhe väkivallasta ei kohdistu muille ihmisille: se tapahtuu omassa päässäsi.

Usein kuitenkin asia kiepsahtaa ympäri: ajattelemme väkivaltaa termein, joilla sitä oikeutetaan tai vastustetaan muille. Tämä on virhe, jos haluamme tuntea ja hallita itseämme.

Annatko muiden manipuloida väkivaltaisuuttasi?

Väkivalta on toisen elämään puuttumista. Niin on normaalisti myös sen sanallinen puolustaminen tai vastustaminen: tarkoitus on saada toinen pidättäytymään tai ryhtymään väkivaltaan.

Jos annamme manipulaatiopuheen hallita ajatteluamme, heitämme pyyhkeen kehään itsekontrollissa ja -tuntemuksessa: annamme manipulaation manipuloida manipulointiamme ja sabotoimme yhteydet omiin prioriteetteihimme.

Julkinen selitys sivuuttaa väkivallan henkilökohtaisuuden

Väkivallalla on usein hyvin henkilökohtaisia seurauksia tekijälleen ja siihen ryhtymiseen vaikuttavat varsin idiosynkraattiset tekijät.

Tavat joilla sotilas valitsee toimintansa ovat perin erilaisia kuin tavat joilla sotia oikeutetaan julkisesti. Maailmansotien aikaan oli “ongelma”, kun sotilaat eivät tohtineet ampua vihollisia, ja myös sotarikosten taustalla lienee asioita joita ei julkisuudessa selitellä. Jos sotilas muistuttaa ajattelultaan liikaa poliittista puhetta, häntä pidetään usein hulluna tai fanaatikkona.

Sentimentaalinen sanankäyttö sumentaa ajattelua

Kenties tekisi mieli ohittaa tämän artikkelin argumentaatio: nähdä väkivalta yksinomaan kielteisenä asiana.

“Oikeutetut pakkokeinot ovat asia erikseen eikä niitä pidä väkivallaksi kutsuakaan.” Ehkäpä muuten heiteltäisiin jo anarkistisia iskusanoja kuten “väkivaltakoneisto” ja normaalit järkevät käytännöt asetettaisiin väärään valoon?

Tällainen sentimentaalinen erottelu hyviin ja huonoihin pakkokeinoihin sumentaa ajatteluamme. Siinä annamme yksittäisten näkemysten värittää käsitteitämme siinä määrin, ettemme näe yhteisiä lankoja eri käytösmalleissa. Tällöin emme pysty myöskään johdonmukaisesti tarkastelemaan omia valintojamme väkivallan suhteen.

Tiedonkin kriteerit säätelevät väkivaltaa

Jos tällainen laaja puhe väkivallasta kuitenkin tuntuu vieraalta, kehotan miettimään ylilyöntejä ja virheitä.

Joskus olemme väärässä, ja huomaamme jälkikäteen reaktioidemme olleen liioiteltuja ja aggressiivisia – ulkopuolisenkin näkökulmasta kohtuuttomia tai väkivaltaisia.

Mitä jos olisimme vaatineet enemmän todistusaineistoa ennen toimiamme, ylilyöntiämme? Kenties meidän olisi pitänyt, kenties ei – siitä ei ole kuitenkaan kysymys.

Meillä on valtaa väkivaltaisuuteemme

Meillä on moraalisia, esteettisiä ja tiedollisia kriteereitä, joita käytämme kun puutumme muiden elämään. Nämä kriteerit voivat olla tiukkoja tai löysiä, valintamme mukaan.

Ratkaisevaa on se, että näitä kriteereitä koskevat valintamme säätelevät sitä miten käytämme väkivaltaa, olipa kyse sitten kohtuuttomista ylilyönneistä tai “oikeutetuista pakkokeinoista”. On meidän omissa käsissämme, kuinka väkivaltaisia olemme, hyvässä tai pahassa. Voimme punnita väkivaltaa ja toimettomuutta samalla vaa’alla kuin tapojamme oikeuttaa niitä.

Kun tiedostamme paremmin periaatteita, joilla oikeutamme väkivaltaa itsellemme, pysyy väkivaltaisuutemme paremmin kontrollissa ja kestämme kohdata sen seurauksia. Jos väkivalta on jossakin tapauksessa mielestämme paikallaan, on myös tärkeää hoitaa se sössimättä ja selvin mielin.

Irrelevantismi

Olen joskus käyttänyt itsestäni ilmausta antimetafyysinen agnostikko.

Tämä on kuitenkin ollut jokseenkin lievä tapa ilmaista, että tietty uskonnonfilosofinen kysymyksenasettelu on epäolennainen. Paino on ollut sanalla “antimetafyysinen”.

Tässä artikkelissa esitellään irrelevantismi, joka on jyrkempi ajattelutapa kuin agnostismi: irrelevantisti kiistää koko sen kysymyksen arvon, johon agnostismi, ateismi ja teismi ovat vastauksia.

Kysymys ei ole jumalan olemassaolosta,
vaikka niin väitetään

Teisti ei käytännössä usko vain siihen, että on olemassa jumala. Hän uskoo että on olemassa tietynlainen jumala.

Tarkastele esimerkiksi seuraavia väittämiä:

  • Jumala on tottavie olemassa. Hän on sadistinen paskiainen, joka miettii koko ajan uusia keinoja tuottaa kärsimystä ja tuhoa ihmiskunnalle.
  • Jumala on olemassa. Hän on kaikkivoipa ja armelias.
  • Jumala on olemassa, mutta hän on jättänyt tämän maailman oman onnensa nojaan eikä ole kiinnostunut siitä.
  • Jumalia toki on, peräti 12.
  • On olemassa Jumala, minä.
  • Ainoat olemassa olevat “jumalat” ovat primitiivikansojen puupatsaita, pyhiä eläimiä ja muita vastaavia.

Kysymys teismistä tai ateismistä koskee tämänkaltaisia käsityksiä, ei abstraktia kysymystä jonkin yleisjumaluuden olemassaolosta. Tämä koskee myös ateismia, joka on uskoa tietynlaiseen jumalattomuuteen – negaationa sille mitä “jumaluudella” halutaan tarkoittaa.

Tämän vuoksi pelkkä kysymys onko Jumala olemassa? on epäolennainen. Oikeasti mieltä kaihertava kysymys kuuluu: onko sellainen-ja-sellainen jumala olemassa?

Jumalan olemassaolo on eri ihmisille eri asia

Teistien yhteinen vastaus on irrelevantti, koska yksityisemmät, elämän kannalta merkitykselliset vastaukset voivat olla keskenään ristiriidassa. Toiset katkovat vääräuskoisten kauloja, toiset uskojen välisiä ristiriitoja. Erilaisilla jumalilla on erilaisia seurauksia.

Jumalan olemassaolo on eri uskontokunnille eri asia: toisten ajattelemien jumalien olemassaolo kiistetään. Jos jumalia on vain yksi ja minun jumalani on erilainen kuin sinun “jumalasi”, sinun jumalaasi ei ole olemassa.

Myös ateisteille ajatus jumalattomuudesta voi toimia eri tavoilla. Joku voi nähdä sen perusteena kaikki käy -asenteelle; toinen taas voi kannattaa hyvinkin kristillisiä arvoja, vaikka taivastuki ja -palkkio puuttuisivatkin; kolmas voi ajatella olevansa itse jumala, joka luo arvonsa ja sitoutuu niihin.

Kysymys olemassaolosta voi olla virhe

Uskonnonfilosofinen kysymyksenasettelu on omalla tavallaan epäolennainen, liian yleisluonteinen verrattuna niihin kysymyksiin, jotka uskovaisia ja ateisteja yksityisesti liikuttavat.

Se voi olla myös virhe, samalla tavalla kuin metafyysinen kysymyksenasettelu yleensäkin.

Virhe tapahtuu, kun jotain tehdään tehottomasti, epäonnistuneesti tai tavalla, jolla on kielteisiä seurauksia.

Mitä sitten tehdään, kun tehdään metafysiikkaa?

Metafysiikka palvelee heikosti itsetuntemusta

Metafysiikan motiiveja voi olla useita, esimerkiksi uteliaisuus, arvostusten ilmaisu, toisiin vaikuttaminen, älyllinen haaste jne. Jätän tässä tarkemmin käsittelemättä tämän laajan motiivikirjon, ja ilmaisen seuraavaksi sen mikä on se metafysiikan pointti, jota pidän suurimmassa arvossa.

Metafyysisellä väittämällä voi olla merkittäviä seurauksia elämälle; se voi olla hyvinkin olennainen. Sellaiseen päätyminen tai sellaisen artikuloiminen luo itsetuntemusta.

Metafyysinen väite voi aiheuttaa reaktion ajatusrakennelmassa: lopulta, jos on näin, minä tulen käyttäytymään ja arvostamaan sillä-ja-sillä tavalla. Metafyysisen kysymyksen kiinnostavuus ja olennaisuus kumpuaa näistä seurauksista ja reaktioista: metafysiikalla voi käsitellä juuri niitä – arvostuksia ja elämäntapaa.

Jos metafysiikan taustalla on pyrkimys itsetuntemukseen, metafysiikka on virhe, tehoton keino tavoitella tuota itsetuntemusta.

Mieti suoraan mitä haluat – ja missä järjestyksessä

Metafysiikalle on vaihtoehto, toimivampi keino saman itsetuntemuksen tavoitteluun. Se on suora puhe haluista ja niiden tärkeysjärjestyksistä.

Metafysiikan ongelma on se, että siihen luettavien kysymysten avulla ei voida tehokkaasti käsitellä prioriteetteja ja arvojärjestyksiä, yksityisiäkin sellaisia.

Jos haluat tavoitella onnistuneesti itsetuntemusta, jätä metafysiikka sikseen ja keskity suoraan sen kysymysten taustalla oleviin arvovalintoihin.

Irrelevantismi tiivistetysti

Irrelevantismi ei ole kanta jumaluuksien olemassaolosta, kuten teismi, ateismi tai agnostismi, vaan se on kanta, joka käsittelee noita näkemyksiä ja itsetuntemuksen tavoittelua.

Irrelevantismin mukaan

  • kysymys jumalan olemassaolosta ei ole olennainen, koska se ei ole tarpeeksi täsmällinen
  • ihmisiä askarruttavat sen sijaan tietynlaiset jumaluudet ja yliluonnollisuudet (eivät välttämättä spagettihirviöt, hammaskeijut ja Joulupukki)
  • on virhe kysyä, onko jumala olemassa, tai väittää asiasta jotakin
  • itsetuntemusta voi tavoitella suoremmin ja tehokkaammin.

Demokratian toteutumattomat mahdollisuudet

Elämme nimellisesti demokratiassa. Kuitenkin elämässämme on alueita, joilta demokratia pääsääntöisesti puuttuu.

Mitkä nämä alueet ovat? Miten ne voitaisiin demokratisoida? Missä haluamme demokratian ylipäätään vallitsevan?

Tämä kirjoitus pyrkii olemaan lyhyt johdatus näihin aiheisiin.

“Teini-ikä” infantilisoi nuoret

Teini-ikä on käsitteenä verrattain nuori keksintö. Sen alku voidaan nähdä Toisen maailmansodan jälkeisessä talouskasvussa, joka mahdollisti nuorten merkittävän roolin kuluttajina, joiden ei tarvinnut tehdä mitään merkittävää rahojensa eteen.

Aiemmin asiat olivat toisin – ja ovat vieläkin useissa köyhemmissä kulttuureissa. Nuoret astuivat tuottaviksi yhteiskunnan osiksi heti kun heidän fyysiset ja henkiset ominaisuutensa sen vain sallivat (tai asia testattiin jollakin siirtymäriitillä).

Myös avioelämä tai vakava seurustelu voitiin aloittaa nuorempana. Nykyään nuorille toitotetaan, että he ovat liian epäkypsiä sellaiseen.

Vanhemmat haluavat pitkittää jälkikasvunsa lapsuutta – niin he saavat pitempään niitä hoivakicksejä joiden tyydyttämiseen riittäisi kissa tai koira. Osavastuussa on myös koulutusjärjestelmä, joka varastoi nuoret “oppimaan” – oppimaan hyviksi, epädemokraattisiksi työntekijöiksi.

“Teini-ikä”-niminen konstruktio ja sen mukanaan tuomat rajoitukset riistävät nuorilta sen demokratian, johon he olisivat älyllisten ja fyysisten ominaisuuksiensa ansiosta valmiita. On aivan luonnollista, että tuloksena on nuorille itselleenkin haitallista kapinointia ja häiriökäyttäytymistä, “teiniasennetta”.

Oppilaitokset vievät oppimiselta sen arvokkuuden

Millaista on oppiminen parhaimmillaan? Siinä on silloin mukana ainakin seuraavat kaksi tekijää:

  1. Oppiminen auttaa tekemään jotakin arvokasta.
  2. Oppiminen on tulosta muutenkin arvokkaasta toiminnasta.

Peruskoulu, lukio ja korkeakoulut palvelevat silloin tällöin päämäärää numero 1 (joka voi tarkoittaa myös puhtaan älyllistä tekemistä). Kuitenkin oppilaitokset yleensä surkeasti epäonnistuvat – usein edes yrittämättä – toisessa kohdassa eli tekemään oppimisesta itsessään mielekästä toimintaa.

Koulutusjärjestelmämme tekee oppimisesta sarjan teennäisiä harjoituksia, joiden tulokset opiskelijat kännäävät pois mielestään, heittävät roskiin tai arkistoivat muuttoja odottamaan. Oppimisesta on siis tehty teollista, mitattavaa toimintaa, vaikka se voisi olla jotakin paljon arvokkaampaa.

Niinkuin mitä? Esimerkiksi tätä:

  • Kirjallisuutta ja kieliä voisi opiskella lukemalla oikeasti hyviä kirjoja – ei niitä aiheillaan nuorten persettä nuoleskelevia harjoitustekstejä.
  • Oppiaineiden raja-aitoja tulisi kaataa: kaikkien aineiden tekstejä voitaisiin lukea tarvittaessa vierailla kielillä, matematiikkaa käsitellä hyödyllisten tai hauskojen tietokoneohjelmien tekemisen yhteydessä tai näyttäviä kemian kokeita varten jne.
  • Pitäisi lähtökohtaisesti tehdä jotain hyödyllistä, kiinnostavaa tai hauskaa, jonka sivuvaikutuksena opittaisiin jotakin triviaa (lue: nykyään tyypillisiä oppisisältöjä), ei toisin päin.
  • Oppilaat voisivat itse valita oppimisprojektinsa ja niiden toteutustavan. Kyseessä voisi olla yritystoiminta, vapaaehtoistyö, taiteellinen työ, käytännön nikkarointi ja rakentelu tai vaikkapa wikiin tai blogiin kirjoittaminen.

Miten demokratia liittyy tähän kaikkeen? Siten että kaikkien näkemyksiä kuullaan ja ne otetaan huomioon.

Joskus huomioon ottaminen tarkoittaa vain sitä että yksittäinen opiskelija ja tämän valmentaja pääsevät tasavertaiseen yhteisymmärrykseen mielekkäästä projektista ja sen tavoitteista. Aivan pakoton tämä prosessi ei voi olla, koska laki asettaa pakollisen oppivelvollisuuden, josta on suoriuduttava laitoskoulussa, kotiopetuksessa tai näiden jonkinlaisessa välimuodossa.

Demokratia työpaikoilla demokratisoi työntekijät

Yritykset ja muut työpaikat ovat tänä päivänä ehkä merkittävin epädemokraattisuuden saareke. Kuinka demokraattisen mielen voi omistaa työntekijä, joka viettää kolmasosan elämästään tyranniassa?

Monet yritysjohtajat ja esimiehet kavahtavat ajatusta käytännön työpaikkademokratiasta. He pelkäävät sen sen johtavan tehottomuuteen tai peräti anarkiaan.

Kuitenkin brasilialainen Semco-konserni on esimerkki siitä kuinka demokraattinen järjestys työpaikalla voi olla myös liiketaloudellisesti tuottoisaa: se lisää työntekijöissä yrittäjäasennetta ja innovatiivisuutta, jotka johtavat tehokkaampaan toimintaan – ja suurempaan voittoon.

Demokratia työpaikalla tuottaa myös erittäin positiivisen sivuvaikutuksen: demokraattinen asenne murtautuu koteihin. Kun ihmiset näkevät, että demokratia toimii, he todennäköisemmin kuuntelevat lapsiaan ja puolisoitaan niin kuin he kuuntelevat ja tulevat kuulluksi työpaikalla.

Vanha media ei vain tajua jo toteutumassa olevaa demokratiaa

Google mullisti webin vuonna 1998. Sen hakualgoritmi otti huomioon sivuun osoittavien linkkien määrän ja laadun päättäessään sen asemaa hakutuloksissa. Tämä on demokratiaa Internetissä: mitä useammat web-sivuun linkittävät, sitä helpommin se löytyy Googlella.

Nykyään kuka tahansa, joka kirjoittaa erinomaisen jutun tai kokonaisen sivuston, voi saada sen suuren yleisön nähtäväksi Googlen välityksellä, sen hakualgoritmin demokraattisuutta hyödyntäen. Enää ei tarvitse tuntea toimittajia tai olla riittävän korrekti valtamedioita varten, jotta saisi juttunsa näkyviin.

Vanha media on kuitenkin yllättävän sokea tälle muutokselle, samoin jotkut viestinnän tutkijat. Toimittajat kehtaavat jopa puhua kuinka blogit ja käyttäjien tuottama sisältö voisivat tuoda lisäarvoa heidän journalismilleen – tajuamatta että he itse edustavat nykyään usein b-luokan sisällöntuotantoa: laatukama löytyy blogeista, verkkolehdistä ja muilta erikoistuneilta nettisivuilta, jotka ovat Googlen avulla välittömästi saavutettavissa.

Tiedonvälityksen demokratia on siis jo osittain täällä. Sanomalehdet ja TV-kanavat sekä näiden nettisivut ovat kuitenkin vielä pitkään merkittäviä vaikuttajia: suuri osa ihmisistä kun on sellaisia jotka mieluummin nielevät mitä syötetään kuin etsivät tietoa kiinnostuksiaan seuraten.

Asiat ovat kuitenkin jatkuvasti menossa parempaan suuntaan, kun ihmiset löytävät parempia nettilähteitä. Kunpa vielä vanhan median toimijat oppisivat edes joitakin nettikansalaisuuden alkeita, kuten linkittämistä ja hakukoneystävällisten arkistojen ylläpitoa.